Teksti: Katariina Kukkonen
Istun hetken projektiin osallistuvien kertomusten äärellä ja tunnen niiden yksinkertaisen inhimillisyyden: toiveet, arjen rutiinit, oppimisen ilo ja halu tulla kohdelluksi tavallisena ihmisenä. Nämä tarinat eivät ole poikkeuksia vaan ”peilejä”, jotka kertovat siitä, mitä integraatio ja yhteiskuntaan kuuluminen voivat parhaimmillaan olla.
Yksi kertomus kertoo Nepalista Suomeen muuttaneesta nuoresta, joka on vastikään valmistunut maisteriksi. Hän kuvaa itseään optimistiseksi ja monessa mukana olevaksi, ja kertoo muuttuneensa varautuneesta avoimeksi: hän on oppinut keskustelemaan ja rakentamaan uusia ihmissuhteita. Arki on pitkälti rutiineja, mutta hän kaipaa enemmän kohtaamisia ja ihmisiä ympärilleen. Vapauden tunne ja perheen tuki ovat hänelle tärkeitä. Toisessa kertomuksessa taas perhe ja toivo pitävät arjessa kiinni: “Se, että saan nähdä lasteni kasvavan, saa minut jaksamaan.” Nainen on optimistinen ja päämäärätietoinen ja tulevaisuus näyttäytyy hänelle valoisana, ainoastaan lasten hyvinvointi huolettaa. Hän toivoo voivansa tehdä jotain hyödyllistä suomalaisen yhteiskunnan eteen ja jäävän ihmisten mieleen ystävällisenä ja kunnioittavana rauhan tuojana.
Nämä kokemukset paljastavat kaksi keskeistä asiaa. Ensiksi, integraatio on kuin kaksisuuntainen tie: maahanmuuttaja sopeutuu uuteen ympäristöön, mutta myös yhteiskunta muuttuu, kun uusia ihmisiä otetaan mukaan. Toiseksi, arjen pienet asiat — kieli, kohtaamiset ja perheen tuki — ovat usein ratkaisevampia kuin suuret poliittiset linjaukset. Nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunne syntyy arjen kohtaamisista, ei pelkästään byrokratiasta.
Haastattelutilanteissa on asioita, joita ei aina uskalla kysyä, vaikka ne pyörivät mielessä. Yksi näistä on rasismi ja yhteisön ennakkoluulot. On täysin mahdollista, että moni Suomeen muuttanut on kohdannut niitä — katseita, sivulauseita, ohittamista, epäilyä. Silti näiden kokemusten kysyminen tuntuu joskus tungettelevalta, jopa pelottavalta: entä jos nostan esiin jotakin kipeää, jota toinen ei halua avata? Entä jos kysymys itsessään vahvistaa kokemusta ulkopuolisuudesta?
Tämä epäröinti kertoo siitä, kuinka vaikeaa on puhua asioista, jotka ovat yhteiskunnassamme edelleen läsnä, mutta joista puhuminen vaatii herkkyyttä. Samalla se muistuttaa, että meidän on löydettävä tapoja kysyä ja kuunnella niin, että ihmisellä on lupa kertoa — tai olla kertomatta — omilla ehdoillaan.
Kertomukset muistuttavat, että maahanmuutto ei ole vain tilastoa tai politiikkaa, vaan yksilöiden elämää, unelmia ja pieniä onnistumisia. Optimismi, ahkeruus ja halu rakentaa tulevaisuutta ovat esimerkkejä siitä, miten ihmiset voivat kukoistaa, kun heille annetaan mahdollisuus. Toiveet tulla muistetuiksi ystävällisinä ja tulla kohdatuiksi tavallisina kansalaisina kertovat samasta perusasiasta: ihmisarvon tunnustamisesta.
Projektimme tavoitteena on tehdä tilaa kohtaamisille, jotka muuttavat varautuneisuuden avoimuudeksi ja yksinäisyyden yhteisöllisyydeksi. Se ei vaadi suuria sanoja, vaan pieniä tekoja: kuuntelemista, kutsua kahville sekä mahdollisuutta oppia toiselta. Kun annamme ihmisille tilaa olla ihmisiä ensin, rakennamme yhteiskuntaa, jossa sopeutuminen voi kasvaa ja kantaa hedelmää meille kaikille.
